Siikalahti 1930

Click here to edit subtitle

Maailmankuva 

12 vuotta sitten urhoolliset poikamme suojeluskunnan sekä valkoisen armeijan palveluksessa vapauttivat meidät ja isiensä maan punakaartien ikeen alta. Hirmuhenget maksoivat maanpetturuudestaan kalliin hinnan, kuten jumalattomien sopiikin. Nyt ystävät on aika kohottaa eläköön-huuto jälleen vapautemme vartijoille sekä niille, jotka uhrasivat henkikultansa kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta hirmuhenkien veristä raakuutta vastaan taistellessa! Eläköön Siikalahden suojeluskunta! Eläköön vapaa Suomi! Eläköön!


Siikalahden suojeluskunnan johtokunnan kokouksessa pidetty puhe suojeluskunnan perustamisen juhlapäivänä 19.1.1930

Vapaussodan jälkeen

Siikalahden kunta kärsi punaisten sortovallan alla siinä missä moni muukin kunta Etelä- ja Itä-Suomen alueella: kaikesta oli puutetta punakaartien ryövätessä häikäilemättömästi kansanvaltuuskunnan ja punakaartien esikunnan nimissä talollisilta, maanomistajilta, liikkeenomistajilta, kauppiailta - jopa omilta "tovereiltaan" työväessä, jos eivät tunnustaneet punaisen värin kaikkivaltiutta. Naisia vangittiin raa'asti, oikeuksiaan puolustavia miehiä katosi salaperäisesti Kouvolan suuntaan ja kirkonmiehiä peloteltiin sekä uhkailtiin. Kouluunkin asetettiin omia propagandan levittäjiä, joiden tehtävänä oli agiteerata tulevia sukupolvia punaisen Suomen asialle.

Toukokuun alussa 1918 punainen valta sortui kaikkialla Suomessa kenraali Mannerheimin valkoisen armeijan iskiessä pohjoisesta ja Saksan keisarillisen armeijan edetessä rannikolta kohti sisämaata. Siikalahdessakin punakaarti ja punaisen Suomen byrokraatit tajusivat aikansa koittaneen ja päättivät paeta ennen kuin valkoinen armeija sekä suojeluskunnat saisivat heidät raahattua oikeuden eteen. Harva kuitenkaan pääsi pakoon valkoisten kostotoimenpiteitä ja kenttätuomioistuin jakoi tuomioitaan Siikalahdellakin. Mannerheimin ottaessa vastaan Helsingissä 16.5.1918 paraatijoukot, myös Siikalahdella juhlittiin. Siikalahden suojeluskunta, joka oli ollut punaisten miehityksen aikana käytännössä lakkautettu, otti johtajansa, insinöörin ja reservin vänrikin Seppo Vaskiveden johdolla paikkansa Siikalahden suojelijana, Suomen armeijan tukijana ja virkavallan edustajana sekä avustajana. Valkoisen armeijan upseeri, paikkakunnan oma poika luutnantti Lauri Anttola, toi mukanaan sotilaallisen kurin ja järjestyksen Siikalahdelle, Tampereen taistelun veteraanina kun näitä arvosti, Vaskiveden istuessa kenttäoikeudessa jakaen viisaasti ja maan tulevaisuutta ajatellen tuomioita. 

Siikalahdessa palattiin nopeasti normaaliin rytmiin arjessa ja kunnallisvaalit pidettiin ajallaan, huolimatta punaisten sortovallasta. Odotetusti sosialistien edustus romahti täydellisesti näissä vaaleissa isänmaallisten poliittisten liikkeiden saavuttaessa vaalivoiton. Siikalahdessa suurimmaksi puolueeksi nousi Maalaisliitto.

Monet perheet surivat vapaussodan vuoksi kaatuneita jäseniään - Siikalahden kartanon molemmat pojat oli murhattu omassa kotikylässä ja Anttolan isäntä oli lähetetty Kouvolaan teloitettavaksi. Punavankien varsin nopea vapautuminen vankileireiltä huolestuttu ja herätti ärtymystä laajalti, etenkin kun moni koki muutenkin, että kenttäoikeus oli Siikalahdessa ollut aivan liian helläkätinen. Olihan moni punakaartilainen päätynyt vielä kenttäoikeuden tuomioiden jälkeenkin Jaalan lentävänosaston kouriin ja jäänyt sille tielle, mutta monelle oli silti tuskaista ja surullista katsella sekä muistella punikkien tuhoamia ja pilaamia peltoja sekä rakennuksia ja nähdä, miten nuo kapinalliset öykkärit taas kulkivat vapaalla jalalla, jotkut jopa vaatien entistä torppaansa lunastettavaksi. Presidentti Ståhlbergin nimeä kirottiin hiljaa tietyissä piireissä tämän aloitettua punaisten vankien joukkovapautukset.

Siltikin, useat sanoivat, oli tämä parempi vaihtoehto kuin veriset joukkokostot ja valtavat nimettömät joukkohaudat. Nyt ainakin riitti työväkeä sahalle sekä pelloille ja ehkä jonkinlainen yhteiskuntarauhakin saataisiin aikaiseksi, kunhan entiset punikit tietäisivät paikkansa ja olisivat oppineet teoistaan.

Työmaaterrori ja suojeluskunnan vaikeudet

20-luvun alku oli enimmäkseen hiljaista jälleenrakentamisen aikaa, mutta se ei ollut vailla ongelmia. Entiset punavangit palasivat kotiseudulleen ja vaikka moni halusikin vain unohtaa ja palata normaaliin elämään, aivan liian useat entiset punikit olivat edelleen asialleen omistautuneita rettelöitsijöitä. Sahalla jouduttiin moneen kertaan ratkomaan katkeriakin kiistoja esimiesten ja työläisten välillä sekä sietämään hiljaista, synkkämielistä nurinaa näiden entisten punikkien suusta. Tilanne ei ollut sen helpompi myöskään tilanomistajien pelloilla, missä riideltiin työasioiden lisäksi myös torpista ja niiden lunastuksesta. Työväenliike herätti itsensä käytännöllisesti katsottuna kuolleista ja alkoi taas haitata työrauhaa ja lainkuuliaisten kansalaisten elämää.

Aluksi monet punamieliset entiset vangit eivät tohtineet heittäytyä avoimesti hankaliksi, mitä nyt nurisivat - pelkäsivät päätyvänsä takaisin leireille ja vankiloihin, jos rikkoisivat ehdonalaisen ehtojaan. Mutta nopeasti he saivat lisää rohkeutta toisistaan ja alkoivat taas uhota samanlaisena sakkina kuin ennen kapinaakin. Nämä öykkärisakit kiusasivat niitä työntekijöitä, jotka eivät halunneet liittyä mokomiin porukoihin ja suorastaan terrorisoivat niitä, jotka olivat kuuluneet vapaussodan aikana tai kuuluivat  yhä suojeluskuntiin. Rupesipa työväenliike lukemaan jopa historiaakin uudelleen ja väänsivät vapaussodasta luokkasodan kielenkäytössään.

Työmaaterrori äityi aika ajoin hyvin pahaksi ja ikäväksi, etenkin kun sen uhrit eivät juurikaan uskaltaneet kertoa kohtelustaan. Siikalahden suojeluskunnan johto huomasi kuitenkin, että suojeluskunnan jäsenten määrä laski tasaiseen tahtiin monen työläisen vähin äänin erotessa halutessaan vältellä yhteenottoja työpaikoillaan entisten punikkien kanssa. 20-luvun alussa suojeluskuntien jäsenmäärä oli muutenkin laskenut, tosin pääasiassa siksi, että kaikissa suojeluskunnissa oli siivottu pois epäaktiiviset jäsenet, jotka eivät tosiasiassa osallistuneet mitenkään toimintaan tai kuluihin. Suojeluskunta teki parhaansa työmaaterroria vastaan yhteistyössä viranomaisten kanssa ja sai hiljalleen muserrettua tämän laittoman kiusaamistoiminnan.

Suojeluskunnalla oli kuitenkin muitakin vaikeuksia: Siikalahti oli aina ollut vähällä toimeen tuleva kunta ja se oli joutunut käytännössä talouskriisin kouriin vapaussodan jälkiä korjatessaan. Suojeluskunnalla oli hädin tuskin varoja ylläpitää toimintaansa ja huoltaa aseistustaan ja hyvin usein se joutui anomaan lisää maksuaikaa laskuilleen. Tilanteen pelasti 20-luvun taitteessa Siikalahden Lotta Svärd -osasto, joka osti puolet suojeluskuntatalosta ja alkoi yhteistyössä suojeluskunnan kanssa huoltaa ja ylläpitää sitä. Tämä auttoi suojeluskuntaa saamaan joitain säästöjä aikaiseksi ja saavuttamaan taloudellista vakautta, mutta rikkaita Siikalahden urhoolliset pojat eivät olleet; eivät olleet myöskään Lotta Svärdin kekseliäät tyttäret, mutta olivat antaneet vähästään toisille Suomen vuoksi. Yhteistyö näiden kahden järjestön kanssa Siikalahdessa oli saumatonta ja yhteiselokin säällistä ja ennen kaikkea molempia osapuolia hyödyttävää.

Suomen armeija oli alkanut yhtenäistää suojeluskuntajärjestöä vastaamaan paremmin sotilaallisiin tarpeisiin ja samalla se sulautti monia pienempiä suojeluskuntia suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Siikalahdessa tätä ei tapahtunut, sillä suojeluskunnan johto ilmoitti, että Siikalahtea puolustaisi aina oma suojeluskunta ja tekisi sen vielä uskottavasti omin varoin ja varustein. Esikunta hyväksyi perustelut ja Siikalahden suojeluskunta jatkoi olemassaoloaan ja vastasi vain suojeluskuntien päällikölle ja tämän esikunnalle eikä päätynyt Kouvolan tai Jaalan suojeluskunnan osaksi.

Ikävä kyllä punaiset saivat yksi toisensa jälkeen kansalaisluottamuksensa takaisin ja äänestivät jälleen työväen- ja sosialistipuolueitaan vaaleissa. Siikalahden kunnanvaltuustoon ja -hallitukseen alkoi nousta yhä kasvavassa määrin vasemmistopoliitikkoja, joista jotkut olivat olleet mukana punakaarteissakin - ja heillä ei riittänyt ymmärrystä suojeluskunnan ja Lotta Svärdin asialle. Taistelu kunnan antamista määrärahoista suojeluskunnille alkoi ja se tulisi kiristymään jatkuvasti. Useita hämmensi Siikalahdella ja muuallakin Suomessa se, että 16.5.1927 vapaussodan juhlaparaatissa SDP:n Väinö Tanner otti vastaan valkoisen armeijan ja suojeluskuntien paraatin tasavallan presidentin ollessa estynyt täyttämään perinteistä rooliaan.

Lakot ja kasvava tyytymättömyys

Siikalahden vasemmistovaltuutetut osoittautuivat kyllä yhteistyöhön kyvykkäiksi ja halukkaiksikin, joskin pitivät suojeluskuntaa korkeintaan sivu- tai haittatekijänä. Sen sijaan työväenliike muuttui yhä uhkarohkeammaksi ja omahyväisemmäksi ja etenkin sahalaiset palasivat vanhoihin tapoihinsa: he vain vaativat ja vaativat eivätkä koskaan osanneet ajatella, mitä siitä kaikesta seuraisi.

20-luku oli ollut yleisesti taloudellisen hyvinvoinnin ja kasvun aikaa, mutta sen loppupuolella, presidentti Relanderin ollessa vallassa, tummat pilvet alkoivat kerääntyä Suomen ja eritoten Siikalahden kunnan ylle. Saha, Siikalahden vaurauden ydin, jatkoi yhä toimintaansa, mutta se ei tuottanut enää yhtä hyvin kuin ennen ja syypääkin oli tiedossa: työväenliike järjesti jatkuvasti lakkoja tai kärhämöitä ja usein piti kutsua jopa poliiseja apuun naapurikunnista. Rahantulo alkoi ehtyä sahalla ja tämä tiesi vaikeita aikoja Siikalahdelle.

Sama toistui monilla paikkakunnilla pitkin Suomea. Useilla paikkakunnilla suojeluskunta rikkoi rajulla kädellä lakkoja häätäen lakkoilijat pois, tehden heidän työnsä tai nujertamalla lakkovahdit, jotka estivät kuuliaisia työntekijöitä tekemästä töitään. Siikalahdella tähän ei menty, mutta moni nuori ja rehti suojeluskuntalainen oli kyllä mukana lakkojen vastaisessa toiminnassa ja palasi kotiin pahoinpideltynä. Mutta mikään työväenliikkeen väkivaltainen temppu ei pysäyttänyt heitä, joskin yhä useampi perhe pyysi suojeluskunnan johtoa kieltämään nuorukaisia tekemästä tätä työtään, sillä lakkolaiset eivät todellakaan kaihtaneet väkivaltaa.

Siikalahden ihmisten harmiksi paikkakunnalla alkoi levitä laitonta kommunistikirjallisuutta ja -julkaisuja. Eräs lehtinen aiheutti etenkin pahennusta ja ärtymystä, se kun otti tiukasti kantaa Siikalahden asioihin ja halveerasi kunniallisia kansalaisia salaviinan kaupittelijoiksi sekä solvasi vapaussodan veteraaneja ja uhreja. Työväenliikkeestä kukaan ei tunnustautunut sen levittäjäksi, mutta ei ole vaikeata arvata, että valhettahan tuo oli kaikki tyyni: miten muuten kommunistien neuvostomyönteinen potaska ja solvaavat tekstit leviäisivät Siikalahdella?

Väinö Tanner oli tempauksellaan 1927 näyttänyt tietä sovulle työväen ja muun Suomen välillä, mutta nyt tuo sopu alkoi nopeasti etääntyä myös Siikalahdella: työväenliike ei ollut kiinnostunut sovusta, vaan rähinöinnistä ja yhteisen hyvän pilaamisesta sekä vaarantamisesta. Moni sivistyneempi ja oppineempi siikalahtelainen tähysi kaihoisasti etelään kohti Italiaa, jossa Mussolini oli fascistipuolueensa kanssa kukistanut sosialistien ja työväenliikkeen vallan ja oli kovaa tahtia rakentamassa Italiasta entistä vahvempaa maata. Sosialistit jaksoivat vain puhua Neuvostoliiton ihmemaasta ja sen rikkauksista, mutta eivät kyllä pistäneet tikkua ristiin sen puolesta, että Suomi olisi rikastunut - ehkäpä heistä jokainen halusikin loppujen lopuksi, että Suomesta tulisi neuvostotasavalta myös. Punaisen Suomen ihanne eli yhä jonkinlaisena irvikuvana. Oliko vapaussota käyty turhaan?

Viimeisimmässä kunnanvaalissa painajainen sitten viimeinkin toteutui: SDP nousi kunnan suurimmaksi puolueeksi ja työväenliike sekä sosialistit aloittivat välittömästi myyräntyönsä: suojeluskuntaan kuuluvat kunnanvaltuutetut eivät voineet uskoa korviaan, kun suojeluskunnan määrärahoja ei nostettukaan. Tuohtuneena tästä suojeluskuntalaiset kunnanvaltuutetut marssivat ulos valtuuston kokouksesta. Katkeruus alkoi levitä niiden joukossa, jotka muistivat, miten suojeluskunta oli ojentanut yhteistyön kättä vuoden 1918 alussa työväenliikkeelle ja tullut petetyksi; nyt jopa kunnanvaltuusto petti kotikontujen puolustajat niiden samojen miesten ja naisten ohjailemana, jotka 1918 olivat vaatineet verta ja kuolonuhreja punaisen taudin nimissä.

Lapualla oli tällaisista rikoksista ja törkeyksistä jo ajettu kommunistinuoret sivistyneiden ihmisten joukosta ulos pilkkalauluineen. Punaiset paidat oli revitty ja lainmukainen järjestys saatettu valtaan. Olipa viimein joku uskaltanut puuttua sosialistien ja kommunistien lehtipainojen laittomuuksiin: Vaasassa Työn Äänen lehtipaino oli rikottu. Viranomaiset ovat vieneet rikkojat oikeuteen, mutta moni ajattelee Siikalahdella, että he tekivät sen, mitä pitikin tehdä ja suojelivat Suomea ja yhteiskuntaa punaiselta taudilta.

Vuoden 1930 vapaussodan voitonjuhla oli täysi fiasko kaikin puolin: työväenliikkeen räyhääjät sekä agitaattorit ilmestyivät punalippua heilutellen isänmaallisiin juhliin ja suojeluskunnan heikohko taloustilanne näkyi jo varustustilassa, jonka ikävä kyllä näki myös Suomen sotaväen edustajakin. Suojeluskunnan miehet ja kunnolliset lotat saivat hillittyä itsensä kuitenkin ylilyönneiltä, vaikka punapirut kovasti provoseerasivatkin, mutta lopulta, kun yksi sosialistien kunnanvaltuutetuista - joka oli muutenkin ollut viemässä rahoitusta suojeluskunnalta pois - kehtasi vaatia kunnioitusta punakapinallisia ja teloitettuja rikollisia kohtaan, oli mitta täysi: yhdessä tuumin isänmaan pojat sekä tytöt karkottivat sosialismin taudin saastuttamat joukostaan. Edes käsiksi ei tarvinnut käydä, niin raukkoja pelkureita se punasakki oli.

Lapuan tuuli puhaltaa

Tilanne ei ollut kuitenkaan yhtään parempi taloudellisesti, vaikka nyt olikin tätä suurta ilojuhlaa pilaamasta ajettukin kaiken maailman rosvojen penikat ja hulttiot: suojeluskunnan budjetti oli historiallisen alhainen ja Kouvolasta tuli jatkuvasti painostusta suojeluskunnan esikuntaa kohtaan niin sotaväen kuin piirin taholta alistua Kouvolan suojeluskuntain aluejärjestön komentoon. Mutta päällikkö Vaskivesi esikuntansa, mm. Jalo Suomisen sekä Vilho Heiskasen, kanssa sai pidettyä yllä suojeluskunnan ylpeitä perinteitä ja jopa aktivoitua entisestään sen jäseniä. Nyt oli todellinen uhka joutua lakkautetuksi! Ja jos suojeluskunta aktivoitui, lotat ne vasta innostuivatkin isänmaalliseen hurmokseen. Kävi jopa niin, että lotat ohittivat monesti suojeluskuntalaiset innokkuudessa ja kovaotteisuudessa pitäessään huolta, ettei punaväki päässyt pilaamaan naisten tapahtumia eikä rientoja ja pitäen jatkuvaa painostusta yllä maltillisia kunnanvaltuutettuja kohtaan tavoilla, joita suojeluskunta ei olisi ikinä uskaltanut tai kyennyt yksikseen tekemään; ja moni maltillinen isäntä sai satikutia sekä sellaista pilkkaa omalta emännältään, että väkisinkin yleinen mielipide kääntyi oikeistolaisemmaksi.


Asiaa helpotti suunnattomasti laittoman kommunistilehden levityksen jatkaminen: tuo journalismin irvikuva muuttui koko ajan rääväsuisemmaksi ja nimismies Ikävalko alkoi tehdä rutiininomaisesti ratsioita työväenyhdistyksen, sahan työläisten sekä sosialidemokraatteina tunnettujen henkilöiden omistamiin tiloihin ja aina löytyi todisteita siitä, että nämä vähintäänkin suojelivat laittomia "lehtimiehiä", elleivät jopa rahoittaneet ja avittaneet heitä. Kommunistisen toiminnan totaalisen kiellon myötä katosi viimeinenkin laillisuuden vivahdekin tuosta Stalinin propagandasiiven toiminnasta.


Lapualta lähtenyt Suomenmaan laajuinen liike saavutti Siikalahden edellämainituilla tavoilla ja Siikalahdestakin moni osallistui talonpoikaismarssiin pääkaupungissa. Ilkeämieliset punaroistot syyttivät isänmaallisia, rehellisiä miehiä sekä naisia kaiken maailman muilutuksista ja pahoinpitelyistä, mutta eivät tietenkään voineet valheitaan mitenkään todeksi osoittaa. Mutta kun entinen presidentti Ståhlberg vaimonsa kanssa joutui joidenkin Lapuan hullaannuttamien muiluttamiksi, alkoi Siikalahdella kuulua pitkästä aikaa kauhistelua ja mutinaa Lapuanliikettä vastaan. Monet maltilliset uskaltautuivat taas tunnustamaan maltillisuuttaan ja Maalaisliitto tyrmistyi tästä laittomasta toimesta. 


Sosialistien ajauduttua ahtaalle oli kunnanvaltuusto onneksi jälleen oikeamielisten isänmaan ystävien käsissä, mutta Ståhlbergin tapaus sai äkisti sosialidemokraattien suosion kasvamaan ja maltillisetkin tuntuivat taas haikailevan liittoa noiden bolshevikkien rakastajien kanssa. Sama ilmiö oli näkymässä koko maassa: kuria ja järjestystä ei sittenkään rakastettu vielä tarpeeksi Pohjolan Preussissa. Viisaat miehet tekivät tästä johtopäätöksensä alkuvuodesta 1932 Mäntsälässä: jotta Suomi pelastettaisiin, olisi aika kaataa kyvytön hallitus ja suojeluskuntapresidenttinäkin tunnetun presidentti Svinhufvudin ympärille olisi koottava oikeamielinen, isänmaallinen hallitus. Kutsu sotaan isänmaan puolesta lähti liikkeelle.


Siikalahdella Mäntsälästä ympäri Suomea lähteneeseen kutsuun suhtauduttiin ristiriitaisesti: moni julisti avoimesti, että nyt on todellakin hetki lähteä sotaan Suomen vihollisia vastaan, mutta kaikessa hiljaisuudessa moni alkoi neuvoa malttia. Ja paikkakunnalla oli nyt omatkin huolensa mietittävänään: SDP:n kunnanvaltuutettu Rauha Viljanen on nostanut syytteet kunnianloukkauksesta sekä laittomasta uhkauksesta lottien puheenjohtajaa Emily Heiskasta vastaan. Tällainen punikkien masinoima panettelu olisi normaalisti helppo ohittaa olankohautuksella, mutta nyt ikävä kyllä löytyi todistajia tälle kaikelle ja Kouvolasta lähetettiin tuomari hoitamaan asiaa. Samalla kun muualla Suomessa kamppaillaan isänmaan kohtalosta, Siikalahdella punikit ja katkerat kommunistit kiusaavat isänmaallisia miehiä sekä naisia - onko tämä nyt oikein, missä oikein menee se raja, mitä ei voi ylittää?!