Siikalahti 1930

Click here to edit subtitle

Maailmankuvaa ja taustatietoja

Luokkasota, kansalaissota, punakapina

Tammisunnuntaina 1918 Helsingin työväentalon torniin nostettiin punainen lyhty merkiksi työväenvallankumouksen alkamisesta Suomessa. Siikalahden punakaarti oli aseistautunut työväenyhdistyksen hyväksymällä päätöksellä jo tammikuun alussa, vaikka silloinen yhdistyksen puheenjohtaja Erkki Kallio vastustikin asehankintoja. Tammikuussa 1918 punakaarti otti Siikalahdellakin vallan käsiinsä. Sahan toiminta seisahtui, punakaarti aloitti jo elokuussa voimaan tulleen elintarvikelain mukaisen viljan ja maidon pakkolunastuksen ja työväenyhdistyksen kanssa alettiin järjestellä kunnan asioita. Kaikki sujui rauhallisesti muutamia pieniä selkkauksia lukuunottamatta ja työväki katsoi toiveikkaana tulevaisuuteen. Enää ei Sahankylässä nähtäisi nälkää! Enää ei työläisiä riistettäisi ja sorrettaisi sahalla! Enää ei karjakkokaan joutuisi tekemään töitä vuorokauden ympäri! Nyt koettaisi uusi oikeudenmukaisuuden ja hyvinvoinnin aika. 


Pohjoiselle rintamalle Tampereelle komennettu Siikalahden punakaarti palasi pääsiäiseksi kotiin lyötynä ja sitä seurasi pian uutinen Tampereen sortumisesta. Toukokuun alussa lahtarikenraali Mannerheiminin valkoisen armeija eteni pohjoisen suunnalta ja Saksan keisarillinen armeija marssi rannikolta kohti sisämaata. Valkoisten mielivallasta ja silmittömästä julmuudesta liikkui toinen toistaan kammottavampia huhuja ja tarinoita. Siikalahden punakaartin komentaja Hannu Korpimetsä johti pienen, sekalaisen joukon kohti itää ja housukaartin komentaja Ruut Saarinen marssi naiskaartinsa kanssa pakoon lähestyvien lahtarijoukkojen tieltä. Saarisen naiskaarti tuhoutui Kouvolan tiellä tulitaistelussa Jaalan lentävää osastoa vastaan, Korpimetsän joukko puolestaan joutui antautumaan vangiksi. Siikalahden kansakoululla istunyt kenttäoikeus tuomitsi Korpimetsän sekä sahan tuhopolttoyrityksestä syytetyn punakaartilaisen Eino Vehkalan kuolemaan - tuomio pantiin saman tien täytäntöön kansakoulun seinustalla. Myöhemmin Siikalahden kenttäoikeutta sanottiin usein hyvin maltilliseksi ja armolliseksi, sillä se antoi vain kaksi suoraa kuolemantuomiota, minkä lisäksi kylässä tosin ammuttiin useampikin mies ja nainen ilman oikeuden tuomiota. Kenttäoikeus tuomitsi useita kyläläisiä vankileirille, mistä osa palasi myöhemmin 1920-luvun alussa sellaisessa kunnossa, että ihme kun pystyssä pysyivät. Kaikki eivät koskaan palanneet.



Luokkaristiriitoja ja työväenliikkeen sisäistä hajaannusta: lakkotaistelua ja työmaaterroria

Aikaa myöten elämä Siikalahdella palautui 20-luvun kuluessa taas uomiinsa: pellot oli kynnettävä, saha pyöri jälleen eivätkä herrasväen asunnot siistityneet itsestään. Entiset punavangit palasivat 20-luvun alkuun mennessä vankileireiltä takaisin paikkakunnalle (ne, jotka palasivat) ja väki palasi hiljalleen työväentalolle, missä käynnistettiin opintotoimintaa, näytelmäpiiriä, perustettiinpa oikein työväenurheiluseurakin kylälle. Työväentalolla alettiin taas järjestää iltamia ja puhetilaisuuksia. 20-luvun alku oli enimmäkseen hiljaista jälleenrakentamisen aikaa: talous nousi, Suomi vaurastui, Siikalahdellakin nähtiin ensimmäiset autot. Siikalahden saha siirtyi neiti Armi Lindélin omistukseen ja käytännössä sahan johtoon astuivat palkattuna toimitusjohtajana kokoomuslainen Maria Peterson sekä työnjohtajana innokas suojeluskuntalainen Jalo Suominen. Suojeluskunta säilytti kylässä Seppo Vaskiveden johtamana vankan ja keskeisen asemansa, vaikka varsinaisesta järjestysvallasta vastasikin nimismies Johannes Ikävalko. Neiti Lindél matkusteli maailmalla, joten kaikesta päätellen saha tuotti hyvin, vaikka Sahankylässä kirottiinkin riittämättömiä palkkoja ja ahtaita ja vetoisia asuntoja.


Aluksi monet työläisistä, etenkään vankiloissa istuneista, eivät tohtineet heittäytyä avoimesti hankaliksi - pelkäsivät kai päätyvänsä takaisin leireille ja vankiloihin. Mutta pikku hiljaa ammattiosaston riveihin nousi nuoria ja rohkeita työväenmiehiä ja -naisia, jotka eivät pelänneet tehostaa vaatimuksiaan lakkotaistelulla piittaamatta aina muodollisuuksista ja luvista, jotka määrittivät sen oliko lakko laillinen vai ei. Sahan johto vastasi työläisten lakkotaisteluun tuomalla sahalle rikkureita ja vaikka suojeluskunta ei suoraan sekaantunutkaan asiaan, olivat monet suojeluskunnan innokkaista nuorista mukana murtamassa lakkoja. Tappelunnujakat olivat tavallisia lakkojen yhteydessä ja etenkin sahalaisten ja suojeluskunnan välit kiristyivät 20-luvun loppua kohden. Asiaa pahensi se, että muutama sahalainen oli liittynyt suojeluskuntaan tai halunnut muuten vaan pysytellä ammattiosaston ulkopuolella - olipa niitäkin onnettomia, jotka sortuivat lakkorikkureiksi. Sellaista luokkapetturuutta ei sahalla suvaittu, vaan petturit palautettiin ruotuun kovakouraisesti ja sääliä tuntematta. Tapauksesta riippuen turvauduttiin sakinhivutukseen, painostukseen tai vaadittiin julkinen anteeksipyyntö työväenlehdessä.


Neuvosto -Venäjälle paenneet punaiset olivat jo syksyllä 1918 perustaneet Moskovassa Suomen Kommunistisen Puolueen, joka oli Suomessa ollut alusta asti laiton ja siksi pakotettu toimimaan maan alla. Luokkataisteluun sitoutunut SKP herätti etenkin sahan ammattiosaston nuorissa mielenkiintoa ja varsinkin lakkojen yhteydessä sahalla liikkui maanalaista kirjallisuutta sekä myös laittomia lentolehtisiä, joista osa otti suoraan kantaa paikkakunnan asioihin. Kommunistien viesti oli selvä: vihollisia olivat paitsi porvarit myös SDP:n edustajat, joita he pitivät luokkapettureina esimerkiksi siitä syystä, että nämä olivat valmiit luokkayhteistyöhän eli neuvottelemaan porvarien kanssa ja hillitsemässä lakkotaisteluita. Kaikkia tappeluita ei lakkojen aikaan käyty suinkaan suojeluskuntalaisia ja muita riistoporvareita vastaan, vaan työväenyhdistyksen sisälläkin nyrkit otettiin toisinaan argumenttien tueksi. 


Etenkin vuoden 1929 sahan korpilakko kuumensi tunteita. Lakko alkoi tosin laittomana, mutta varsin kohtuullisin vaatimuksin pienestä korotukesta tuntipalkoissa, talvitöiden järjestämisestä sekä työturvallisuuteen ja tapaturmavakuutukseen liittyen. Ammattiyhdistyksessä vahvoilla olevat kommunistit kuitenkin nostivat lakkovaatimukset niin korkeiksi, että oli selvää ettei sahan johto suostuisi neuvottelemaan.  Kommunisteille palkkojen tai työolojen kohennuksia tärkeämpää synnyttää konfliktia pääoman ja työläisten välille: reformismi kuitenkin vain viivästytti väistämätöntä vallankumousta ja oli siten porvarillisen yhteiskunnan pönkittämistä.  Tämä oli myrkkyä työväenyhdistyksen sosialidemokraateille, jotka hiljaisella, maltillisella työllään ja kohtuullisilla vaatimuksillaan olivat saaneet aikaan ne monet parannukset, jotka veivät yhteiskuntaa hitaasti mutta varmasti oikeudenmukaisempaan suuntaan: olihan Sahankylän ja sahalaisten oloihinkin saatu neuvoteltua monia uudistuksia. 


Vuoden 1929 korpilakko kärjisti suojeluskunnan ja työväenyhdistyksen välejä, mutta se nosti myös työväenliikkeen sisäiset ristiriidat ja valtataistelun esille. Lakkoa kävi sovittelemassa työväenliikkeen johtajiakin oikein Kouvolasta ja pääkaupungista saakka, olipa ainoa siikalahtelainen kansanedustaja SDP:n Edward Vuorikin kylässä neuvottelemassa saadakseen pitkäksi venyneen korpilakon loppumaan. Etenkin perheelliset sahalaiset kirosivat lakon venyessä katkerasti kommunisteja: jonkin kansainvälisen proletariaatin asian vuoksiko piti antaa Sahankylän mukuloiden nähdä nälkää, eikö työläisillä ollut muka tarpeeksi kovaa muutenkin! Kun sahan omistaja Armi Lindél uhkasi sulkea sahan kokonaan, mikäli sopua ei lyödy ja koneet ala taas toimia, oli maltillisempien mitta täysi. Ei tässä nyt työpaikkoja Moskovan kätyreiden ja Neuvostoliiton sahateollisuuden takia haluttu vaarantaa! Puhumalla ja sopimallahan asiat oli Siikalahdella yleensä hoidettu, eivätkä muut tavat hoitaa asioita olleet osoittautuneet kovinkaan hedelmälliksisi, se vuodesta 1918 oli ainakin opittu. Työväenyhdistyksen puheenjohtaja, entinen punavanki Martta Vuori kävi avoimesti hyökkäykseen kommunisteja vastaan ja saikin miehensä kansanedustaja Edward Vuoren tuella lakkolaiset neuvottelupöytään ja sovun aikaiseksi. 



Ristiriitojen kärjistyminen: nosket ja kommunistit

Koska SKP oli laiton, eivät kommunistit voineet osallistua sen kautta Suomessa julkiseen toimintaan. Kun Suomen sosialistinen työväenpuolue SSTP lakkautettiin vuonna 1923 ja sen kansanedustajat, piirijohtajat ja joukko muita toimihenkilöitä vangittiin, joutuivat kommunistit ja koko SDP:n vasemmalle puolelle jäävä työväenliike entistä ahtaammalle. Sosialidemokraattinen nuorisoliito lakkautettiin sekin ja sen seuraajan Sosialistisen nuoristoliiton (SNL) toimihenkilöitä vangittiin ja liitto lakkautettiin. Painokanteet sulkivat työväenlehtiä, toimittajia vangittiin ja Etsivä Keskuspoliisi pidätti niin lailliseen kuin illagaaliinkin toimintaan osallistuneita kommunisteja tai sellaisiksi epäiltyjä henkilöitä. Loppuvuodesta 1930 voimaan tulleet kommunistilait ajoivat sosialidemokraateista vasemmalla olevan työväenliikkeen entistä ahtaammalle.


SDP oli jälleen eduskunnan suurin puolue, jota repivät kuitenkin sisäiset valtataistelut maltillisempien tannerilaisten ja vasemmistolaisempien paasivuorelaisten tai huplinilaisten välillä. Vuoteen 1927 mennessä Väinö Tanner oli syrjäytetty puolueen johdosta vasemmistolaisdemarien äänillä. Joulukuussa 1926 Tanner kuitenkin nimitettiin yhden puolueen vähemmistöhallituksen pääministeriksi - seikka, jolla oli monelle työläiselle suuri merkitys, nostihan se tavallaan koko työväenluokan samalle tasolle yhteiskunnassa porvarien kanssa ja ikään kuin antoi täydet kansalaisoikeudet työläisillekin. Luokkapetturiksi ja noskeksi haukuttu Tanner herätti kuitenkin kommunistien ja SDP:n vasemmistolaissiiven keskuudessa myös pahaa närää ottamalla keväällä 1927 vastaan valkoisten voiton kunniaksi järjestetyn suojeluskuntain kunniaparaatin. Tannerin hallitusta arvosteltiin myös mm. siitä, ettei se tehnyt mitään vangittujen SSTP:n kansanedustajien ja toimitsijoiden vapauttamiseksi tai Etsivän Keskuspoliisin ja suojeluskuntien toiminnan suitsimiseksi, kasvatti puolustusmäärärahoja ja sitoi Suomea tiukemmin Neuvostoliiton vastaiseen liittoumaan. Maltillisemmista moni sen sijaan piti jopa Tannerin elettä suojeluskuntaparaatin vastaanottamisessa välttämättömänä velvollisuutena ja osoituksena siitä, että suojeluskuntalaisten ja porvareiden väitteet työväenliikkeen muodostamasta uhasta laille ja järjestykselle olivat perusteetonta mustamaalausta: työväenliike oli osa suomalaista yhteiskuntaa, jota porvaritkaan eivät voineet enää sivuuttaa öykkärijoukkona.


Ne, jotka kokivat SDP:n liian oikeistolaisena ja porvariyhteistyön työväenliikkeelle haitallisena, osallistuivat vaaleihin erillisillä vaalilistoilla ja muodostivat eduskunnassa Sosialistisen työväen ja pienviljelijöiden eduskuntaryhmän eli STPV:n. Uutta puoluetta ei kuitenkaan SSTP:n lakkauttamisen jälkeen perustettu, vaan SDP jäi ainoaksi lailliseksi työväenpuolueeksi Suomessa. Yhteistyö SDP:n ja STVP:n välillä kangerteli niin eduskunnassa kuin kaikilla muillakin tasoilla. 


SDP nousi myös Siikalahdella kunnanvaltuuston suurimmaksi puolueeksi vuoden 1928 kunnallisvaaleissa, mutta vuoden 1930 puolue menetti yhden paikoistaan. Kaikki Siikalahden työväenehdokkaat osallistuivat vaaleihin SDP:n listalla, mutta vaalityötä oli tekemässä myös puolueen ulkopuolisia työväenyhdistyksen aktiiveja. Porvarilliset piirit ja jopa osa työväenyhdistyksen maltillisemmasta väestäkin mutisi, että kommunistien ja Nwuvostoliiton rahalla siinä tehtiin ainakin Rauha Viljasen vaalikamppanjaa. SDP:n valtuutettujen toimintaa häirittiin etenkin vuoden 1930 kunnallisvaalien jälkeen ja useamman kerran valtuutettujen, etenkin Rauha Viljasen, kokouksiinpääsyä oli pyritty estämään. Asioita ei helpottanut se, että SDP:n valtuustoryhmä oli riitaisa ja yhteisrintaman muodostaminen oli sille hankalaa.


Asioita ei myöskään helpottanut, että Siikalahdella alkoi vuoden 1929 lakon aikana levitä laajemmassa mittakaavassa laittomia kommunistisia julkaisuja, joista niin SDP:n valtuutetut kuin työväenyhdistyskin sai kuulla jatkuvia mutinoita ja syytteitä porvareilta. Lehtisissä otettiin myös tiukasti kantaa kunnan asioihin ja syytettiin SDP:n kunnanvaltuutettuja pääoman kätyreiksi ja lahtareita mielisteleviksi luokkapettureiksi. Kommunistilakien myötä työväenyhdistyksessä ja sahan ammattiosastossa alettiin tosissaan pelätä, että työväenliike ajettaisiin ahtaalle käyttäen laittomia lehtisiä tekosyynä. Etenkin työväenyhdistyksessä moni mutisikin katkerana, että kommunistit halusivat vain tuhota kaiken sen työn, mitä työväenliike oli vuosien mittaa kärsivällisesti Siikalahdella ja koko Suomenmaassa tehnyt. Pelkkä epäilyskin laittomaan organisaatioon sekaantumisesta voisi tuoda koko työväenyhdistykselle ja sen johtokunnalle syytteet maanpetoksen valmistelusta - mutta siitähän kommunistit eivät tietenkään välittäisi!


Väinö Tanner oli toimillaan vuonna 1927 ehkä yrittänyt aikaansaada sopua työväen ja porvareiden välillä, mutta nyt tuo sopu alkoi nopeasti hajoilla: etenkin suojeluskunnissa moni tähysi kaihoisasti etelään kohti Italiaa, jossa Mussolini oli fascistipuolueensa kanssa kukistanut sosialistit ja työväenliikkeen ja oli kovaa tahtia rakentamassa Italiasta synkkää diktatuuria. Kommunistit sen sijaan seurasivat ihaillen Neuvostoliiton johtoon nousseen Josif Stalinin ensimmäisen viisivuotissuunnitelman valmistumista aikataulua nopeammin: takapajuinen, maatalousvaltainen tsaarin Venäjä oli muuttunut moderniksi ja teollistuneeksi työväenvaltioksi, joka rakensi nopeammin vesivoimaloita, teräs- ja traktoritehtaita sekä uudenaikaisia kaupunkeja kuin mikään muu maa. Pian se ottaisi kiinni rappeutuvat länsimaat ja menisi niistä ohitse. Maltillisemmat sosialidemokraatit ihmettelivät, eivätkö lapualaiset fascistit ja kommunistit kyenneet näkemään Neuvostoliiton ja Italian samankaltaisuutta, niin hyvässä kuin pahassakin. Vastakkainasettelut jyrkentyivät ja maltilliset puheet kaikuivat kuuroille korville.

Lapualla olivat fascistit jo käyneet työväen kimppuun ja naulanneet työväentalot umpeen. Työläisnuoria vastaan oli käytetty raakaa väkivaltaa ja näitä oli häväisty julkisesti. Vaasassa joukko lapualaisia puukkojunkkareita oli hyökännyt kommunistien kirjapainoon ja hajottanut sen maan tasalle. Samassa yhteydessä oli piesty verille useita kommunisteja ja nöyryytettävästi riisutettu nämä julkisesti. Pahimpiakin oikeistoöykkäreitä puolustavat poliisit ja oikeuslaitos eivät vaivautuneet asiaa edes kunnolla tutkimaan, vaikka häärivätkin aina kuin herhiläiset työväen kimpussa, kun joku rikkuri tai suojeluskuntalainen oli riidanhaastamisensa palkkioksi saanut mustan silmän tai verisen nenän.

Nouseva Lapuan liike on kuitenkin jo saanut SDP:n tiivistämään rivejään: Väinö Tanner valittiin vuoden 1930 puoluekokouksessa jälleen puolueen puheenjohtajaksi. 

Siikalahden työväenyhdistys

Sahan työläiset perustivat Siikalahdelle työväenyhdistyksen Kouvolan mallin mukaan jo vuonna 1904, mutta maatalousvaltaisella paikkakunnalla työväenyhdistyksen jäsenistä enemmistön muodostivat nopeasti piiat, rengit, torpparit ja mäkitupalaiset; nykyään enemmistössä ovat pienviljelijät ja maataloustyöntekijät. Työväentalo rakennettiin talkoovoimin Dahlbergin kartanonherran lahjoittamalle tontille ja väitetään kartanonherran lahjoittaneen rakennustarvikkeetkin. Niin sopuisissa merkeissä alkoi Siikalahden työväenyhdistyksen taival.


Työväenyhdistys erosi SDP:sta vuonna 1920. Puoluepolitiikan ulkopuolelle jättäytyminen oli kompromissi, jolla haluttiin välttää sisäinen hajaannus aikana, jolloin SSTP:n kannattajat olivat saaneet haltuunsa työväenyhdistyksen johtokunnan paikat samalla kun suuri osa jäsenistöstä kuului SDP:hen. Kiistan ratkaisi tulkinta työväentalon omistussuhteista: työväentalo oli rakennettu vuonna 1905 Dahlbergin kartanon lahjoittamille maille ja sittemmin edesmenneen kartanonherran kanssa oli suullinen sopimus siitä, ettei työväentalo ollut minkään poliittisen puolueen omaisuutta. SDP:sta eroa ajaneet SSTP:n kannattajat vetosivat tähän sopimukseen ja yhtenäisyyden puolesta puhujien saama kannatus toi eroamispäätökselle niukan enemmistön jäsenäänetyksessä. Liittyminen SSTP:hen ei kuitenkaan saanut kannatusta, joten työväenyhdistys jäi puolueiden ulkopuolelle. 


Käytännössä yhdistyksen johtokunta on kuitenkin ollut tiukasti SDP:n hallussa. Vankileiriltä vuonna 1921 vapautunut tannerilainen Martta Vuori toimii yhdistyksen puheenjohtajana ja pitää yhdistystä tiukasti otteessaan vailla vakavasti otettavaa haastajaa.  Vuoden 1929 sahan korpilakon yhteydessä työväenyhdistyksen varapuheenjohtaja Jalmari Saarinen kävi lyhyen valtataistelun Marttaa vastaan, mutta Saarisen häviö vain vahvisti Martan asemaa työväenyhdistyksen johdossa. Työväenyhdistyksen hallituksen sisällä käydään kuitenkin armotonta valtapeliä, jonka keskiössä on porvariston esittämä vaatimus, että yhdistyksen on otettava avoimesti kantaa kylällä liikkuviin laittomiin SKP:n lentolehtisiin. Tähän työväenyhdistystä on pyytänyt myös tannerilaisen Liisa Suksisen johtama SDP:n kunnanvaltuustoryhmä, joka on ilmaissut huolensa siitä, että suojeluskunta puuttuu asioihin, ellei kommunistilehtisten levittäjiä saada pian kiinni ja tehtyä selkeää pesäeroa moisiin laittomuuksiin. 


Jos työväenyhdistys ja valtuustoryhmä ovatkin tannerilaisten hallussa, ovat kommunistit vahvoilla nuoriso-osastossa ja sahan ammattiosastossa, joskin vuoden 1929 lakko oli melkoinen tappio kommunisteille. Toisaalta syitä lakon epäonnistumiselle kuten vuoden 1918 tappioille löytyy kyllä; kyse onkin siitä, miten tappiot ja epäonnistumiset vältetään jatkossa.


Kuka määrittää työväenliikkeen suunnan Siikalahdella ja laajemmin koko maassa?